... ja otsa rypistyy näin. Miun piti ottaa tähän treenaamiseen vähän (tai vähän enemmänkin) rennompi ote ja lopettaa turha otsan rypistely. Mutta kuinka ollakkaan huomaan taas kerran pohtivani turhan pikkutarkasti omaa tekemistä ja koiran suoriutumista. Pohdin myös saamaani palautetta sana tarkasti. Ahdistaa, ja oon lopulta kovin pettynyt omaan toimintaani ja suorittamiseen.
Yksin treenatessa ei tätä fiilistä ole, vaikka koira sikailisi minkä ehtii. Vaikka yksin treenatessa tiedostan virheet en siltikkään takerru niihin yhtä tiukasti kuin ohjattujen treenien jälkeen.
Tykkään aivan suunnattomasti meidän treeniryhmästä ja odotan innolla treenejä ja olen surullinen, jos jostain syystä en pysty treeneihin osallistumaan. Siltikkin jälkeen päin on kehno fiilis ja ajatukset pyörii vain ja ainoastaan virheiden ympärillä.
Ehkä miulle tulee tarve näyttää että kyllä me osataan! Tahdon olla hyvä ja saada kehuja. Olenhan täydellisyyden tavoittelija (näin sanelee jo horoskooppikin). Tahdon saada palautetta ja sen perusteella kehittää ja parantaa ohjaamistani.
Kaikesta tästä haluamisesta, toivomisesta ja tahtomisesta huolimatta mieli on maassa treenien jälkeen. Argh... Millä tämän liian kriittisyyden saa pois? Kuinka voisin olla itselleni kiltimpi ja armollisempi?
Noh, tämän iltaiset treenit olivat sitä mitä olin aiemmin toivonut. Nimittäin teemana oli takaaleikkaus. Jo alkeiskurssin ajoilta oli tästä ohjaustekniikasta jäänyt kehno fiilis ja ajattelin, että nyt se sujuisi paremmin, kun irtoaminenkin sujuu paremmin.
Tässä ratapiirros:
Eli takaaleikkaukset esteille numerot: 3, 7 ja 10. Periaatteessa tuon radan olisi voinut rallatella ilman takaaleikkauksia, mutta hyvähän sitä on harjoitella, vaikka ei sitä usein radalla käyttäisikään.
Kolmoselle takaaleikkaus oli helppoa kuin heinän teko. Kepit on radalla vaikeat, ne ovatkin työnalla. Takaaleikkaus seiskalle oli mielenkiintoinen. Ei mahdoton, mutta täytyi olla hyvin tarkka oman ajoituksen (ohjaavan käden vaihdon) kanssa. Mutta kympille eli puomille meno... "Kiipee" -käsky oli niin vahva, ja kaksi kontaktia rinnakkain. A veti koiraa enemmän puoleensa. Onnistuneitakin suorituksia tuli kuitenkin. :) Olen vain liian varovainen palkkaamaan Manua kehuilla sen mennessä puomia, sillä se hyvin nopeasti astuu harhaan ja tulee rytinällä alas. =/
Ennalta jo oli tiedossa, että puomille meno EI ole helppo. Muissa treeneissä saatikka kisoissa ei siihen olisi oikeastaan mitään järkeä tehdä takaaleikkausta, mutta se oli päivän teema. Ja nimenomaan tässä epäonnistuminen ottaa päähän. Tyhmää eikö vain??
Eipä Manun virekään ollut paras mahdollinen. Leikki palkka oli mieluinen, mutta irrottaminen taas vaikeaa. Manu haahuili ja näytti ilmein ja elein, ettei nyt kyllä oikeestaan voisi vähempää mitkään hypyt ja putket ja kiipeämiset kiinnostaa.
Ei auta muu kuin nostaa pää pystyyn ja kohti uusia treenejä! Ehkä mie joskus opin olemaan rypistelemättä otsaa turhan takia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti