Kepit on kirosana

En tiedä mistä tämä kamala angsti keppejä kohtaan kumpuaa. Kaikkien muiden esteiden opettelu on mennyt kivuttomasti, jopa liiankin helposti. Kepit vaan nostattaa ärräpäitä ohjaajan huulille. Kepit on ollut tämän harrastuksen alusta saakka suurin kompastuskivi ja verenpaineiden nostattaja. Johtuuko se siitä, että koko harrastus on aloitettu niiden alkeilla?? Vieläkin on hyvin muistissa ihka ensimmäiset aksatreenit ja kuinka Manu haistatteli miulle minkä kerkes... :D

Manun kepit on tunnetusti persoonalliset. Ja niillä ei rehellisesti sanottuna ole enää mitään väliä, sillä kisaavaa aksakoiraa Manusta ei ikimaailmassa tule.

Manu aloitteli keppien opettelun yksi väli kerrallaan namilla ohjaamalla. Jossain vaiheessa tuli mukaan käsien lisäksi vartaloapu, vai paremminkin jalka-apu, jolla ohjattiin koira oikeaan väliin. Sitten keppeihin ilmestyi verkot, joiden turvin sai opeteltua itsenäistä suorittamista, oikeaa väliä ja vauhtia (ja siinä samassa rytmiä). Verkkojen kanssa homma olikin kohtalaisen hyvin eteenpäin menossa, kunnes koko Manun aksaharrastus loppui selkävaivoihin. Nyt Manu tekee keppejä hyvällä draivilla, omalaatuisella tekniikalla, kädellä ohjaamalla ja se riittää meille. Kerettiin me vähän tutustumaan kujakeppeihinkin, mutta se jäi kertakokeiluksi.

Uljaksen kanssa venytin ja vanutin keppitreeniä pitkälle, kunnes oli aika tarttua tuumasta toimeen. Alusta saakka oli selvää, että väli kerrallaan namin kanssa en tule opettamaan, sillä halusin alusta saakka opettaa kepit itsenäiseksi. Visiona oli opettaa kujakepeillä ja tästä visiosta pidän edelleen kiinni. Kokeiltiin myös verkkoja, mutta ne ei lähtenyt sujumaan mitenkään. Kujakepit oli luontevammat. Treenit eteni hyvin, mutta nyt on otettu pieni takapakki. Ja tämä takapakki saa miut taas epäröimään, onko tämä keino sittenkään hyvä?! Hyvää kujakepeissä on itsenäisyys ja hyvän rytmin löytyminen jo heti alussa. Monen kehuja 2x2 menetelmä kiinnostaisi myös, mutta hommaa tyssää keppiparien puutteeseen. Ja en todellakaan rupea niitä hommaamaan. Lainaan ne voisi ehkä ottaa, mutta meidän kämppä on vähän turhan ahdas keppitreeneihin. Siispä askel taaksepäin ja kujakeppien kanssa jatketaan. Ja mie työstän päivä kerrallaan tätä keppiangstia siedettävämmäksi. ;)

Tavoite oli "kepit valmiiksi jouluun mennessä", ei taida toteutua. Mutta ei se haittaa. Mieli on kirkkaampi, sillä viimeksi keppitreenit oli aivan mahtavat! Harmi, ettei niistä ole todistusaineistoa. Suuren suuri kiitos Jussille, joka jaksaa kerrasta toiseen lähteä hallille mukaan kuvaamaan tai palkkaamaan. :)

 Manun tyylinäyte

 Pikkuhiljaa kuja kapenee...